Independence

Minulla on nyt ollut meneillään viimeiset kolme viikkoa sellainen totaalinen uupumus. Mikään ei ole jaksanut innostaa, kaikki mihin olen ryhtynyt on paljastunut kuraksi ja nyt tilanne on mennyt siihen, että heräilen keskellä yötä ahdistukseen ja jos joku asia ei suju niinkuin pitäisi, tai päähäni iskeytyy ajatus jostain stressiä aiheuttavasta asiasta, alan itkemään lähes saman tien. Aloin sitten eilen miettimään miksi tilanne on mennyt tähän. Kolme viikkoa sitten viikonloppuna oli Chicagon matka, ja sitä seuraavana maanantaina aloitin uinnin, eikä muuta maailmaa mullistavaa ole ehtinyt tapahtua.

 On totta, että Chicagon viikonloppu aiheuttaa edelleen tietyillä tapahtumillaan minulle jatkuvaa ahdistusta, mutta ei sellainen ahdistus minua ennenkään eole kaatanut.

Jokatapauksessa, eilen aloin vakavasti miettimään uinnin lopettamista ja tänään about pari tuntia sitten päätin sen lopettaa. (Voitte päätellä tästä, että harrastuspostausta ette saa) Tunnen itseni täydelliseksi epäonnistujaksi, mutta pääni ei vain kestä tällä hetkellä ylimääräistä stressiä. Uinti olisi ollut täydellinen laji kunnon parantamiseksi yms, mutta se, että maanantaista perjantaihin joka päivä on 3h treenit ja pääsen illalla kotiin seitsemän aikoihin plus näihin vielä päälle lähes joka viikko olevat kisat, ei vain yksinkertaisesti sopinut minulle. Nyt siis yritän takoa päähäni, että maailmani ei romahda siihen, että lopetin yhden harrastuksen:D Nämä treeniaikataulut olivat siis ratkaiseva osuus lopettamispäätökseen, eikä vain siksi, että energiani ei yksinkertaisesti riittänyt vaan myös siksi, että sen kerran, kun joku pyysi minua hengailemaan kanssaan, jouduin kieltäytymään. Se alkoi ahdistaa aivan suunnattomasti ja nyt vihdoin päästään postauksen otsikkoon. 

Suomessa elämäni pyöri lähinnä niin, että kotona vietin niin vähän aikaa kuin mahdollista, koulua kävin puoli väkisin ja loppuajan vietin ulkona kavereiden kanssa tai missä ikinä milloinkin. Elämä oli spontaania. Olen valittanut tästä aiheesta todennäköisesti aiemminkin, mutta haluan valittaa uudestaan eli luet tai et, valitan silti.:D 

Täällä elämäni pyörii tasan kahden asian ympärillä: koti ja koulu.

Se, että esimerkiksi lähtisin yksin jonnekin on täysin mahdoton edes ajatuksena; elän maissipeltojen keskellä ilman julkista liikennettä eikä täällä ole edes kävelyteitä, jos haluaisin mennä lenkille. Tästä tulikin mieleeni, että eräs vaihtari kertoi lähteneensä lenkille kerran ja kävellyt siis tien varressa. Kolme autoa oli pysähtynyt ja kysynyt onko hän eksyksissä.. Täällä ei siis lenkkeillä. Takaisin aiheeseen: En myöskään siis omista täällä oikeita kavereita kuin ehkä 3 ja näistäkin kahden tiedän puhuvan minusta paskaa selän takana. Siltikään en jostain syystä ikävöi Suomea, ikävöin elämäntapaani. Ikävöin itsenäisyyttä ja sitä, että, jos joku puhuu minusta paskaa, minun ei tarvitse välittää vaan voin mennä toisten ihmisten luo. Täällä se ei ole mahdollista. Ainoat ihmiset joita näen ovat ihmiset koulussa ja ihmiset kotona. Jos siis laittaisin välit poikki jonkun kanssa koulussa kaikki saisivat tietää ja todennäköisesti minä olisin se joka jäisi yksin, koska niin se vain toimii täällä.:D Täällä juorut ovat Suomen ala ja yläaste meininkiä: Kaverini meni kerran pihalle yhden pojan kanssa- seuraavana päivänä kaikki "tiesivät" koulussa, että he seurustelevat. Naurettavaa. 

Tein puolivahingossa myös testin tästä aiheesta, jossa laitoin käytännössä välit poikki yhteen ihmiseen. Kyseinen ihminen ei tunne minua, enkä minä häntä, mutta liikuimme silloin tällöin samoissa piireissä, koska hän on aluevastaavani tytär. En siis tämän "välien poikkilaiton" jäljeen enää puhunut hänelle ja jos hän tuli utelemaan mitä kerroin kaverilleni sanoin vain suoraa, että ei mitään hänelle kuuluvaa. Mihin tämä johti? Siihen, että uintiharkoissa tämä kyseinen tyttö meni puhumaan host-siskolleni pahaa ja yritti kääntää siskoni minua vastaan. Istuin kauempana samassa tilassa. Touhu on siis täällä yläaste meininkiä, mikä ei suoraansanottuna sovi minulle. En kadu sitä, että tulin tänne enkä edes harkitse kotiin lähtöä, mutta tämä kokemus sopisi paremmin ihmisille, joka ei ole itsenäinen kotimaassaan.

Minä siis olin itsenäinen Suomessa. Totuin siihen, että pystyin hoitamaan asiat itsenäisesti, tekemään ruokaa, lähtemään ulos milloin halusin, koska julkinen liikenne, olin ja olen edelleen tottakai riippuvainen vanhemmistani, mutta en riippuvainen. Esimerkiksi juuri se, että täällä ollessani pystyn elämään normaalisti ilman koti-ikävää tietäen, että äiti on tuhansien kilometrien päässä. En tiedä pitäisikö minun tuntea oloni kamalaksi tämän vuoksi, mutta en tunne. Lisää itsenäisyyttä: pystyin ja minun täytyi lähteä lenkille halusin tai en ja äiti oli huolissaan jossen nähnyt kavereita. Minut siis kasvatettiin siihen, että koti on lähtöpaikka, josta suunta on ulospäin. Tai näin minä sen ajattelen. Täällä tämä on päin vastoin. Olen tasan kerran neljän kuukauden aikana lähtenyt ulos kaverini kanssa.

Tasan kerran.

Asiaa tässä kaveritilanteessa ei auta se, että jokainen joka ei minua tunne, luulee että olen täysi biatch. En tiedä mistä se johtuu, mutta jokainen joka on sitten vaivautunut tutustumaan minuun on tullut sanomaan minulle suoraan, että he pitivät minua aluksi täytenä biatchina, mutta nyt kun he tuntevat minut en olekaan sellainen. Olen alkanut valittaa tästä asiasta perheelleni ja yritin selittää edellisen virkkeen asian host-siskolleni, mutta hänen vastauksensa oli "But you're not a bitch". No mutta Sherlock. Hän ei siis ymmärtänyt. Yritin myös selittää host-veljelleni asiaa ja kysyä, miksi ihmiset luulevat, että olen bitch. Hänen vastauksensa: "Well, stop being such a bitch." No mutta tästäpä oli apua. Olen siis umpikujassa. Nyt minulla ei ole enää uintia, joten aikaa on, mutta kavereita ei. Tiedän, että olen huono tutustumisessa, mutta kai tähän nyt joku ulospääsy pitäisi olla. Ja nyt joku nero sanoo, että "yritä käyttäytyä erilailla. Anna parempi vaikutelma." Ja tähän vastaukseni on se, että nämä ihmiset, joilla on tämä ensivaikutelma minusta, eivät ole edes ikinä puhuneet minulle! Miten siis annan paremman vaikutelman, kun jo ensisilmäyksellä ilmeisesti leimauduin tietyksi tyypiksi.

Haluan siis takaisin Suomen elämäni. Haluan itsenäisyyteni ja haluan vapautta. Vilma tahtoo.

Tähän päättyy Vilman yörage part 100. Pitkä postaus, mutta näenpähän jälkikäteen, mikä on mennyt pieleen. Ja jos joku ihana ihminen voisi auttaa minua niin lähettäkää vaikka savumerkkejä. Nyt lähden yrittämään nukkumista, minkä onnistumiseen menee kyllä hetki, koska tämän kirjoittaminen sai minut erittäin aggressiiviseksi.:D